Hae
Chandelierhome

Miten paljon ilkeyttä täytyy sietää?

Kuva: Sirpa Kananen

Jostain syystä olen elämäni aikana saanut yllättävän paljon ilkeyttä niskaani, ilman että olisin sitä ansainnut. Olen joskus myös itse oikeasti ilkeä ihminen ja tekojani ei oikeuta tuolloin mikään.

Veikkaan että olen vähän sitä ihmistyyppiä, josta joko tykkää tai ei ja ihmiset jotka ovat olleet minulle ilman oikeuttavaa syytä ilkeitä, ovat yksinkertaisesti perseestä. Sellaiset ihmiset karistetaan elämästä hus helvettiin äkkiä, koska mahdollisuus myrkyttyä on liian suuri ja minun ei tarvitse sietää sellaisia ihmisiä elämässäni. Eiku.

En oikeasti heitä ilkeitä ihmisiä roskakoriin noin vain, koska elämä ei yksinkertaisesti toimi aina niin, että kun joku sanoo sinulle ilkeästi, se ihminen unohdetaan ja jätetään taakse. V-mäinen ihminen voi tulla vastaan läheltä, omasta tai puolison suvusta, työpaikalta tai vaikka naapuri.  Oma rakas ystävä voi olla joskus ilkeä ja aukoa päätään, koska ei muutakaan osaa kun voi huonosti.

Miten paljon ilkeyttä täytyy sietää ja kuinka monta poltettua siltaa on valmis taakseen jättämään että saisi elää elämää ilman mielipahaa muista?

tARVITSEEKO ILKEYTTÄ EDES SIETÄÄ? mILLOIN TÄYTYY MUKA?

En voi sietää ajatusmaailmaa että viisas vain vaikenee ja kaikenlainen myrkky on otettava vastaan jos haluaa välttyä hankaluuksilta esimerkiksi työelämässä. Kiusaamisesta puhutaan nykyään myös henkisenä väkivaltana eikä suotta. Se jättää todella syvät arvet ihmiseen ja sen voi ymmärtää todellisuudessa vain sellainen joka on sitä myös itse kokenut.

Näin vuosien jälkeenkin sitä joskus huomaa ettei vieläkään ole täysin antanut anteeksi toiselle, vaikka haluaisi jo.

Sanon siis, että toistuvaa ilkeyttä ja kiusaamista ei tarvitse koskaan millään tavalla sietää ja se joka muuta puhuu niin ei tiedä mistä puhuu. Se ihminen ei ymmärrä. Melkein meidän kaikkien on pakko käydä töissä ja jokaisella tulisi olla oikeus tehdä sitä ilman henkistä väkivaltaa.

Työn ulkopuolella on helpompi deletoida pahoja ihmisiä elämästään pois koska se ei ole yleensä elannosta kiinni.

KUVA: Sirpa Kananen

Kun puhutaan ihmisistä arjessa ja lähipiirissä, ajattelin aiheesta aikaisemmin ehkä hitusen mustavalkoisesti.

Koin joskus yksinkertaisesti niin, että minun ei tarvitse pitää sellaisia ihmisiä elämässäni jotka ärsyttävät minua, ovat paljastaneet miten ilkeitä osaavat olla ja en vain tykkää heistä. Joskus on kuitenkin kaikkien yhteinen etu, että välit pidetään sitten vaikka viileinä enemmin kuin katkenneina ja se on ihan fine. Ajan kanssa olen alkanut pitämään näistä ihmisistä hieman enemmän ja miten raskasta se ympärillä oleville olisi jos muutama tyyppi olisi jatkuvasti sukset ristissä.

Ilkeän ystävän kohdatessani herkästi herkistyn, koska se tuntuu viiltävältä kun rakas ihminen toimii niin. En kuitenkaan ole ollut sen parempi ihminen itsekkään, kun enemmin sitten jupisen ja sätin ystävääni selän takana kuin kysyisin suoraan miksi hän toimii niin?

Luojan kiitos, ei äkäisiä ystäviä ole kovinkaan usein sattunut vastaan. Olisi hyvä jos saisin jotenkin nostettua seuraavalla kerralla kissan pöydälle sen sijaan että päivittelisin asiaa vain muille ystäville. Ilkeällä tuulella olevan ystävän kohdatessani en missään nimessä jätä häntä taakseni helposti. Se olisi todella julmaa, koska se on todennäköisesti vain väliaikaista. Ihmisiä täytyy myös ymmärtää.

” Kaikki on niin tapauskohtaista ja ystäväni muuttuessa raskaaksi persoonaksi, voisin kysyä itseltäni:

mITEN PITKÄÄN TOIVON YSTÄVIENI YMMÄRTÄVÄN MINUA, KUN MULLA MENEE HUONOSTI? ”

Ilkeyttä elämässä ei tarvitse siis aina sietää. Mutta joskus se on nieltävä jos haluaa pitää ihmisiä ympärillään ja kun mietit asiaa, et aina ehkä itsekkään ole se paras mahdollinen versio itsestäsi? Uskon, että kaikella on jollain tapaa aina tarkoituksena ja joskus on vain tarkoitettu niin ettet saanutkaan pitää sitä ihmistä elämässäsi vaikka tahdoit niin.

Näin viikonlopun kunniaksi kehottaisin jokaisia olemaan vähemmän v-mäisiä, ymmärtämään enemmän ja nauttimaan leppoisasta illasta. Palataan!

Miksi ihmiset unohtavat vanhuksensa?

Mun pitäis nähdä enemmän isovanhempiani.

Kaikki tietää, että maailmassa on paljon yksinäisiä vanhuksia. Silti niistä omista ei pidetä tarpeeksi huolta.

Oon aina ollut mummun ja ukin tyttö, mutta kulunut vuosi on tuntunut jotenkin todella kiireiseltä ja Vilman saapuminen meidän huusholliin vähensi yökyläilyä radikaalisti sen puutteellisen sisäsiisteyden vuoksi. Jälkikäteen ajateltuna nämä seikat tuntuvat selittelyltä. Olisinhan mä voinut jättää koirat vaikka kotiin muutaman kerran ja mennä pitkästä aikaa mummoloihin yötä. En ole käynyt joka kuukausi ja se harmittaa.

Kaikilla meillä on omat kiireemme, mutta onko se oikein kun toinen on antanut sulle melkein kokonaisen elämänkaaren verran?

Joskus tulee aika jolloin kaduttaa kun en antanut isovanhemmilleni enemmän aikaa vaikka he sitä niin toivoivat.  Haluan tehdä asiaan muutoksen ja päätin että jatkossa mun aika ei mene niin nopeasti ettenkö ehtisi pitää huolta omistani.

Kotipaikka ja tällä tarkoitan kaupunkia mistä olen kotoisin on paikka jota ikävöin usein. Vaikka muutin sieltä pois jo 12 vuotta sitten, on mulla muodostunut tietynlaisia, lämpimiä pikku rutiineja aina siellä yöpyessäni.  Siellä käyminen tekee hyvää, se on mun laatuaikaa ja silloin ei mietitä kotitöitä tai muita velvotteita. Autetaan mummoja jos on tarve, vedetään illalla yhdessä herkkuöverit, tuijotetaan telkkaria, kahvitellaan, kierrellään kirpputoreja ja höpötetään ukille niitä näitä toivoen että hän kuuntelee, vaikka silmät eivät aukea.

Yksinäisiä vanhuksia

Näin hoitajana näen surullisen paljon yksinäisiä isovanhempia ja vanhempia joiden jälkikasvu on heidät unohtanut. Paikalle saavutaan kerran, kaksi vuodessa ja pistetään kunnolla tuulemaan. Hoidetaan kaikki hyväksi koetut asiat vuoden ajalta vekeen ja kiinnitetään huomiota ehkä ei niin olennaiseen. Veikkaan että alitajuntaisesti tällä vöyhöttämisellä pyritään lakaisemaan pois se huono omatunto harteilta joka on jo vuoden verran painanut siellä kun ei oo joudettu aikaisemmin tulemaan kylään.  Ja siltä minusta tuntuu. Ne ihmiset tulevat vain nimenomaan kylään.  

Ihmiset vieraantuvat helposti vanhuksistaan. Välimatkat erottaa ja taustalla voivat olla jo ajat sitten katkennee välit. Tänään ei mietitä niitä, vaan sitä että entäs jos kaikki onkin ihan hyvin? Läheisistään huolehtiminen kuuluu kaikille, eikä vain hoitajille.

Kuvat: Sirpa Kananen

Luitko myös:

Aika on sun ystävä