Hae
Chandelierhome

Kurjien kohtaloiden sohva

Olohuoneen lempikulmia, mutta ei missään rakkauvessa lemppari huonekaluja. On ollut tämä meidän aikaisemmin hallinnut jätti sohva. Sohva on niin iso, että siihen mahtuu 12 henkeä istumaan tiiviisti ja se on ollut paikka missä on kulutettu aikaa enemmän kuin kehtaa myöntää.

Lempihuonekalu tämä sohva ei kuitenkaan ole, koska siihen alkoi aika äkkiä tulla ikävää narinaa. Ikävä narina herkiää, kun moduuliosia tyrkkii kohdilleen ja äänettömästä istuinmukavuudesta saa nauttia päivän pari, jolloin narina taas alkaa.

Monet kerrat on tehnyt mieli tuikata koko sohva tuleen ja harmittaa kun oltiin niin typeriä tätä ostaessa, että uskottiin korkean hinnan takaavan laadun (3t->)

Ehdin joskus jo vaipua sohvan suhteen epätoivoon, että se on ja pysyy. Kunnes meille tuli Vilijonkka.

Isosta sohvasta – medium kokoon

Vilma teki sohvalle temput ja virtsasi siihen niin, että hajut tarttui ikävästi tyynyihin. Sain vihdoinkin hyvän syyn heittää kusisen runko-osan, joka samalla on ollut se pahin narina kohta ikinä hus helvettiin ja nyt meillä on sohva joka ei narise, ei haise ja on kooltaan normaali. BOOM. Mikä tila sen myötä avartui.

Ison sohvan osien purkaminen ja ”uuden” sohvan tällääminen oli stressaavaa puuhaa ja sen myötä annoin vihdoinkin siunaksen K:lle että hankitaan se (hirveä) mekanismituoli, jota hän on jo pitkään haaveillut mutta valitettavasti se ei ole olkkariin mahtunut (hah). Nyt on ehkä kaikki tyytyväisiä.

Blogi hiljenee toukokuun aikana, kuten Instagram. Vielä ehtii sielläkin kurkkailla hetken kattokruunukodin taivalta. Linkki Instagram tiliini tästä.

Blogin tulevaisuus

Minulla on lupsakka olo. Jos tekemättömiä töitä ei saada suoritettua pois alta, ne jääkööt myöhemmäksi. To-do listoja ei yksinkertaisesti tehdä, tai niitä ei ainakaan ääneen julisteta. Ahkeroidaan se mitä jaksetaan. Heitetään rutiinit nurkkaan. Olkoot kevääni mukavan mutkatonta.

Mä veikkaan, että mun pikku hiljaa tapahtunut siedättyminen pölyyn on nostanut elämänlaatuani ihan huikeasti. Pieni pöly ei haittaa, eikä se isokaan välillä (mitä nyt silmiä ei hivele..). Kun kelailen ajatuksiani vuoteen kahteen taaksepäin – Alkaa ihan ahdistaa, miten ehdoton suorittaja sitä onkaan ollut?

Monesti asiat loksahtavat paikoilleen useimmiten ajan kanssa ihan itsestään. Ja joskus kun arvomaailman terävä korttipakka sekoittuu, menevät asiat ihan uusiin uriin. Ehdottomilta tuntuvista asioista tulee joskus toissijaisia ja jälkikäteen sitä oivaltaa, miten tuostakin asiasta olisi voinut selvitä vähemmällä stressillä.

Tänään on ilmassa kevät. Tai oikeastaan jo kesä. Lämpötila näyttää varjossa 15 astetta ja tahto tarttua haravan varteen on vilpitöntä. Lähestyvän kesän myötä sitä huomaa blogin hiljenevän entisestään ja olen pohtinut viime aikoina paljonkin tätä harrastustani.

Blogin pitäminen on ollut minun oikein mukava harrastus ja rakas sellainen.  Silti tiedän, että aika aikaansa ja olen tullut siihen lopputulokseen, että ehkä tämä on minun viimeinen vuoteni täällä virtuaalisessa Kattokruunukodissa? Siltä ainakin nyt tuntuu. En halua tuijottaa kännykkäni näyttöä vähän väliä, tuntea tarvetta päivittää Instagramin storiesseja kerran vuorokaudessa, stressata algoritmia tai muutenkaan elää elämääni kuvien kautta. Vaikka missään rakkauvessa se ei pakkopullaa ole ollut, vaan olen tykännyt olla someaktiivinen, valokuvata ja kirjoittaa blogia.

Olen pohtinut, että jos jättäisin vain Facebookin ja Instagramin yksityisen tilin käyttöön. Naamakirja on siitä hyvä, että sieltä tavoittaa ne ihmiset elämäänsä jotka ovat etäällä. Instagramista tykkään tosi paljon, mutta oikeastaan nykyään enemmän siitä omasta henkilökohtaisesta tilistä, jonne kirjoitan mitä mieleen tulee ja kuvat on otettu perunalla. Tai öhöm. Iphonella! Joka tapauksessa ei järkkärillä.

Veikkaan, että kun lopetan sekä blogin että sisustustilini Instassa, minuun iskee tarve toteuttaa luovuuttani jollain muulla tavalla. On vain mielenkiintoista nähdä, mitä keksin kaiken tämän jälkeen.